Takaisin

Pelottava pallonainen ja opettavainen taidevisiitti

Lähdimme syksyiselle retkelle kohti Tukholmaa, kaksi äitiä ja kaksi kymmenvuotiasta poikaa. Pääkohteemme oli Gröna Lund, ja aikuisten toivelistalla tuuleton ja aurinkoinen sää. Miten muuten selvitä kohmettumatta tuntikausien huvipuistosessiosta?

Omaan aikuis-Tukholmaani kuului vierailu modernin taiteen museoon. Se on sellainen must, jota ei sovi sivuuttaa. Lasten kanssa oltiin päästy myös sopuun: ensin kieputusta sitten taidetta. Luvassa oli Yayoi Kusaman*, hyvin poikkeuksellisen japanilaisen näyttely. Me aikuiset kiersimme näyttelyä perehtyen, analysoiden ja yrittäen ymmärtää. Kymmenvuotiailla puhelimet pysyivät taskuissa juuri sen aikaa, kun he hetkeksi pysähtyivät videoiden kohdalla tai kiiruhtivat läpi huoneiden. Pokemon Go-peli päihitti Kusaman mennen tullen.

Mitä sinä tekisit spagetista?

Yhdessä näyttelytilassa oli töitä, jotka oli tehty spagetista. Työn ääreen oli pysähtynyt lapsijoukko oppaan ympärille. Opas kysyi lapsilta: ”Mitä tekisit, jos saisit tehdä jotain spagetista?” Tunsin pienen kateuden kiemurtelevan sisälläni. Tässäkin ruotsalaiset päihittivät meidät: heidän lapsensa osallistuvat taidenäyttelyssä aktiivisesti spagettitaidekeskusteluun.

Mielessäni kaihertavasta kateudesta huolimatta pidin kovasti näkemästäni. Ruotsalaislapset näyttivät viihtyvän oppaan seurassa. He piirtelivät papereihinsa vähän mitä huvitti ja huutelivat kaikenlaisia ideoita spagettitöiksi. Tytöt kikattelivat ja pojat pohtivat asiaa teknisesti: miten oli mahdollista rakentaa tikkaat spagetista? Kusama oli sen tehnyt. Montako ihmistä oli ollut mukana rakentamassa tikkaita? Opas vastaili kysymyksiin asiallisesti, aivan kuin olisi maailman normaalein asia tehdä spagetista kaikenlaista.

Lasten taidekeskustelua olisi voinut seurata pidempäänkin. Siinä ei pelätty sanoa omia ajatuksia ääneen, ketään ei naurettu hiljaiseksi. Omien ideoiden kautta luotiin näyttelyn sisälle oma tila, opittiin asioita omien havaintojen kautta.

Ruotsissa tuntuu olevan pidemmät perinteet yhdessä tekemiseen kuin Suomessa. Koulussa on opittu tekemään yhdessä ja jakamaan mielipiteitä. Ei ole vain oikeita ja vääriä vastauksia. Suomalaiset ovat ehkä enemmän tottuneet tekemään itsekseen, mutta toivoisin, että kannustaisimme omia lapsiamme yhteisöllisempään tekemiseen. Asioita jakamalla oppii eri lailla kuin itsekseen kokemalla.

Pimeät pallot

Löysimme omat suomalaislapsemme samalta sohvalta, josta näyttelykierroksen aloitimme, edelleen innokkaina pokemonien parissa. Kyselin kymmenvuotiaiden mietteitä näyttelystä, kun pahin juoksentelu taidemuseosta vapautumisen jälkeen oli ohi. ”No, emmä ny oikein tiedä. Tai no joo. Se oli kyllä tosi outo, pelottava pallonainen.”

Olimme katselleet mustavalkoisia videoita, joissa taiteilija maalaa alastomiin vartaloihin palloja. Olimme kävelleet läpi pimeän tilan, jossa on vettä ja vedestä heijastuvia suunnattomia erivärisiä palloja. Monine palloineen Kusama loi maailman, jossa kuljimme ikäänkuin tunnetilasta toiseen. Huolimatta peli-innostaan olivat pojat tavoittaneet näyttelyn tunnetiloja.

Taiteilija, joka saa meidät tuntemaan erilaisia asioita itsessämme töidensä kautta, on tavoittanut jotain olennaista. Hän houkuttelee esiin tunteita, joita emme arjessa kohtaa. Joko yksin tai yhdessä, taide tavoittaa meissä erilaisia tasoja. Tästä on hyvä jatkaa – lasten ja itsensä kanssa.

 

*Yayoi Kusama on saapunut palloineen hurmaamaan suomalaisia Helsingin taidemuseoon: https://www.hamhelsinki.fi/