Takaisin

Lisätty todellisuus tulee kaduille, Muumilaaksoon ja oppitunneille

Lapsena yksi lempielokuvistani oli Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? Elokuvassa oikeat näyttelijät seikkailivat piirroshahmojen kanssa aikana, jolloin animaatiot vielä piirrettiin käsin.

Muistan nähneeni elokuvasta dokumentin, jossa näyttelijät kertoivat, kuinka vaikea oli tottua näyttelemään kohtauksissa, joissa vastanäyttelijää ei oikeasti ollutkaan. Kyse oli aikansa lisätystä todellisuudesta.

Tänä kesänä on ollut paljon keskustelua Pokémon Go -pelistä, joka on saanut nuoret ulos metsästämään puhelimen ruudun kautta reaalimaailmaan ilmestyviä pelihahmoja. Lisätyn todellisuuden sovelluksia on ollut markkinoilla jo jonkin aikaa, mutta Pokémon Go oli tällä kertaa se sovellus, joka nosti aiheen ilmiöksi. Nuoret saatiin liikkeelle, mutta monen mielestä väärin perustein: menisivät poimimaan marjoja tai sieniä mieluummin, kirjoitettiin yleisöosastoissa. Väärin sammuttu siis.

Kävin heinäkuun lopussa perheeni kanssa Muumimaailmassa. 10-vuotias poikani olisi halunnut mieluummin Väskin seikkailusaarelle, mutta Väski unohtui hetkeksi, kun Muumimaailma tarjosikin mobiilisovelluksen, jossa etsittiin erilaisia esineitä tarinapolulta. Virtuaaliesineet ilmestyivät ja niitä oli mahdollisuus kerätä ja viedä toiseen paikkaan ainoastaan sovelluksen avulla. Peli oli nopeasti pelattu läpi, mutta suhtautuminen Muumimaailmaan oli sen jälkeen huomattavasti positiivisempi.

Muumimaailman seikkailussa kävi hyvin ilmi myös etsimispelien varjopuoli: kun tehtävänä on etsiä jotain esinettä tai asiaa, jää muu ympäristö toissijaiseksi. Tarinapolun tarina jäi lukematta, kun yhden esineen löytymisen jälkeen rynnättiin eteenpäin etsimään seuraavaa. Ei jääty nauttimaan hienosti toteutetuista taikametsistä tai juttelemaan noidan kanssa. Samaten oli lasten serkkupoika kompastunut portaissa pelatessaan Pokémon Go:ta. Ei huomannut portaita varoituksista huolimatta. Sama on tietysti minkä tahansa etsimisurakan yhteydessä: intensiivinen etsintä hävittää ympäristön täysin.

Puhtaasti oppimiseen tarkoitettuja lisätyn todellisuuden sovelluksia löytyy sovelluskaupoista jonkun verran, mutta mikään ei ole tuntunut vielä räjäyttäneen pankkia. Monet sovellukset auttavat visualisoimaan tiettyä, paperilla kaksiulotteista asiaa, kuten ihmisen elimiä tai atomirakennetta, jolloin kuva luodaan ruudulle paperilla olevan tunnisteen avulla. Oppimateriaaleihin on myös tuotu videoita ja muuta lisätietoa samalla menetelmällä.

sydan-matiaksen blogi
Kuva: Anatomy 4D

Toisaalta opettajat ovat käyttäneet Pokémon Go:ta ja muita lisätyn todellisuuden sovelluksia soveltaen niitä opetettaviin aineisiin. Kieltenopettajat voivat vaikka kokeilla Google Translate -sovellusta ja keskustella oppilaiden kanssa, menikö käännös oikein. Tai biologian opettajat voivat laittaa oppilaat tunnistamaan Pokémon Go:n tiimellyksessä vastaan tulleita eläimiä. Tätä muuten tehdään jo ja vastauksia jaetaan tunnisteella #PokeBlitz.

Entä jos ensimmäinen kotiläksy olisikin laittaa oppilaat etsimään oppiaineeseen sopivia sovelluksia?